Suuri Neuvolavertailu Suomi vs. Saksa

Disclaimer:

Tämä vertailu on täysin yhden henkilön kokemuksiin perustuva ja sisältää 0 tuntia tieteellistä tutkimusta, mutta sitäkin enemmän muistiaukkoja, mahdollisia virheitä sekä täysin subjektiivisia mielipiteitä. Eli näin totuuden jälkeisellä aikakaudella, täydellistä tekstintuotantoa!

Suomen plussat:

1) Tukitoimia löytyy joka sormelle, ja neuvolantäti keskittyy paljon henkiseen hyvinvointiin, voimavaroihin ja riskien kartoittamiseen.

2) Puoliso otetaan huomioon ja puolison valmentaminen, riskikartoitus ja voimavarat kartoitetaan yhtä tarkasti kuin äidin. Tervetullut joka käynnille.

3) Neuvolatäti on teoriassa sama kuin muiden lasten hoidosta vastaava neuvolatäti, jolloin hoitosuhteen muodostuminen on teoriassa mahdollista. (Tosin tähän mennessä täti on ollut joka käynnillä eri, tämä plussa siis ainoastaan teoreettinen). Kaikki tätit ovat mukavia ja osaavat asiansa.

Saksan plussat:

1) Ensimmäinen käynti tapahtuu heti plussan jälkeen. Ensikäynti sisältää labrat, ultran, ruokavalioneuvonnan ja riskiarvion.

2) Kaikki käynnit, ultrat, ja labrat tapahtuvat kertakäynnillä omalla gynellä kerran kuukaudessa.

3) Yhteydenottopaikkoja on kaksi: Oma gyne ja sairaala.

Suomen miinukset:

1) Ensimmäinen neuvolakäynti tapahtuu niin myöhään, että jos harrastaisin mitään riskikäyttäytymistä niin vauva olisi jo menetetty. Tuntuu vähän hassulta puhua ruokavaliosta ja päihteiden käytöstä kun raskaus on jo kahdeksatta viikkoa menossa. Ensimmäinen ultra, mikä monelle lienee konkretisoi raskauden (ja ehkäpä ehkäisee riskikäytöstä?) on minulla niin myöhään, että kromosomitestejä ei enää voida tehdä.

2) Jokainen asiakasprosessin osa toimii varmasti itsenäisenäisenä osana optimaalisesti, mutta en usko kenenkään olleen kiinnostunut kokonais-asiakaskokemuksesta. Käyn siis neuvolassa kodin lähellä, mutta joka ikiseen labraan pitää ajaa keskustaan - siis etsiä parkkipaikka, maksaa parkkimaksu ja menettää 1-1,5 h työpäivästä. Ultra on vielä pahempi, sinne pitää ajaa keskussairaalaan ja maksaa vielä enemmän parkkimaksua. Makaan huonovointisena massalabran vessan lattialla ja mietin, että Saksan gynellä oli edes sänky sivuhuoneessa..

3) Lääkäriin pääsy on monimutkaista ja vaikeaa. Kysyn raskauteen liittyvästä vaivasta, joka on mahdollinen riski vauvalle. Neuvolalääkärille ei ole aikoja. Saan ohjeen soittaa terveyskeskuslääkäriaikaa, ja sopivat repliikit puheluun että saan vaivan kuulostamaan riittävän pahalta, jotta saan varmasti ajan. Ei tunnu kovin eettiseltä, en soita. Mainitsinko jo, että sain Saksan gyneltä reseptit samalla käynnillä suoraan käteen?

4) Jokaiselle asialle on oma yhteydenottotaho ja kaikki ajanvaraukset tehdään itse eri nettiosoitteiden ja puhelinnumeroiden takana itse. Labravarauksissa pitää itse muistaa millaista labraa on varaamassa ja millä raskausviikolla se pitikään tehdä.

Saksan miinukset:

1) Seurannan miellyttävyys riippuu täysin oman gynen persoonasta. Ensimmäinen tapaus on vanhakantainen pomottaja, jonka mielestä henkilökunta ja asiakkaat ovat lähinnä tiellä. Henkilökunnalle varsinkin pitää huutaa jokaisesta sekä todellisesta, että kuvitellusta virheestä. Seuraava gyne on leppoisa, asiantunteva ja ystävällinen herrasmies joka arvostaa ja ottaa aikaa sekä asiakkaille että henkilökunnalle.

2) Vaikka yksittäinen käynti gynellä ei välttämättä vie hirvittävästi aikaa, tulee välillä mieleen onko seuranta jo vähän liiankin tarkkaa. Sydänkäyrässä ja ultrassa maataan joka käynnillä kerran kuussa.

3) Henkiseen hyvinvointiin täytetään yksi lappu, ja sisällöstä ei ikinä keskustella.

4) Raskaus on ilmeisesti "naisten juttu" ja puolison mukaantulo pitää sopia aina etukäteen. Tavalliselle seurantakäynnille hänen ei oleteta osallistuvan, mutta rakenneultraan sain lisenssin.

Muita hämmennyksen aiheita

- Saksassa muistaakseni suositellaan raskauden aikana rooibos- ja yrttiteetä. Suomessa nämä ovat kiellettyjä. Juon flunssaan litrakaupalla rooibosta ennen kuin muistan, että eihän näin saanut Suomessa tehdä. Fail.

- Täysin henkilöstä riippuvat hoitolinjaukset, sekä Suomessa että Saksassa. Jos annan kahdelle samassa tehtävässä olevalle henkilölle saman tiedon, toimintaohje on eri. Testattu useissa tapauksissa.

Self help kirjojen lumous ja todellisuus

Olen vuosien varrella lukenut isohkon kasan erityyppisiä self help -lajiin kuuluvia opuksia. Näiden perustella tiedän aika monta teoriaa joilla voisin parantaa arkeani, terveyttäni, onnellisuuttani, tuotteliaisuuttani tai ihmissuhteitani. Nimenomaan teoriaa, siis. Todellisuus on, että todella harva vinkeistä, metodeista, prosesseista ja ajatuksista on oikeasti jäänyt osaksi elämääni, saati sitten mullistanut sitä.

Yhtä lukuunottamatta.

Muistini mukaan ehkä kolme vuotta sitten olin viettämässä rauhallista joulua äitini luona. Olin lukenut jo kirjahyllyn kaikki puoliksikaan kiinnostavat kirjat, joten lopulta tartuin hieman ivallisesti sen hetken self helppien suurimpaan muoti-ilmiöön: KonMari ja Siivouksen Elämää Mullistava Taika.

Kirjan luettuani ivallisuuteni oli vain kevyesti taittunut - kirja ei ollut niin hirveää soopaa kuin olin kohu-otsikoiden perusteella olettanut, mutta en silti edelleenkään ihan ymmärtänyt miten vaatteille puhumisella ja alushousujen pystyviikauksella voisi olla minkään valtakunnan arvoa elämälleni.

Otetaampas tausta-tarkastus:
Olen yksi epäjärjestelmällisimpiä tuntemiani ihmisiä, mitä tulee tavaroihin. Kolme vuotta sitten olin matkustellut jo muutaman vuoden Saksan ja Suomen väliä, ja sitä ennen sahannut sekä Suomea että maailmaa ympäriinsä. En muista tältä ajalta kuin ehkä kaksi reissua, jonne en olisi onnistunut jättämään mitään - useimmiten vaihteleva määrä tavaraa oli unohtunut jokaiseen pysähdyspaikkaan. Koti-elämäni oli alituista kaaoksen ja totaalisiivouksen välistä taistelua. Minua lattialla viikkoja seilailevat sukat eivät juuri häirinneet ennen siivouspuuskaa, mutta miesystäväni eivät useinkaan olleet kaikkialle levittäytyvän kaaokseni ystäviä. Tavaroiden hukkumiseen olin alistunut, sillä olin todennut että itsesyyttely tai lupaus parannuksesta ei vähennä tavaroiden hukkumisen todennäköisyyttä. Eli menetykset kirjattiin "ei-vältettävissä olevat häviöt" -sarakkeeseen ja jatkettiin iloisesti eteenpäin.

Noh, palasin joululomilta kotiin ja mielessäni alkoi yllätyksekseni kyteä ajatus - pitäisiköhän tuota vaatekaappia kuitenkin vähän käydä läpi.. Vuoden aikana päädyin käymään hiljakseen läpi vaatteet, eteisen, keittiötavarat, askarteluvälineet, varastot ja kämpän muutkin kolkat kirjan oppien mukaan. Opin - kyllä! - pystyviikkaamaan, mutta myös ajattelemaan tavaroita kategorioissa, miettimään mitä oikeasti tarvitsen ja erityisesti, mitä todella omistan. Noin vuoden päästä tulokset alkoivat hiipiä vaatekaapista ja keittiöstä matkusteluun. Matkalaukussa olikin paikka ja omia pussukoita kaikelle, ja tavarat alkoivat palautua paikoilleen matkalaukkuun kun niitä oli käytetty.

Koska kirjan lukemisesta on nyt kolmisen vuotta, voinen luotettavasti sanoa - kyllä! Siivouksen taika mullisti elämäni!

Alla muutamia (edelleen itseänikin hämmästyttäviä) muita esimerkkejä:


Vasemmalla keittiö: Tiedän tasan tarkkaan, mitä kuiva-aineita meillä on ja mistä ne löytyvät. Avokaapin perukoille ei edes voi hautatutua mitään vanhenemaan.

Oikealla: Eteisen kaapissa on vetolaatikko, johon onnistun tyhjentämään käsilaukun noin 80-prosenttisesti heti reissusta palattuani. Samalla heitän kuitit ja muut roskat laukusta pois. Lompakko, aurinkolasit ja muut tarpeet löytyvät täältä noin 90% ajasta. Tämä on uskomaton muutos, sillä aiemmin lähtö piti aloittaa aina lompakon etsinnällä tietämättä koskaan kauanko se kestäisi. Kerran se löytyi roskiksesta tunnin etsinnän jälkeen. 

Pystyviikkaus - se on sittenkin mullistavaa! Näitä kuvia ei ole mitenkään valmisteltu, vaan tältä vaatelaatikot normaalisti näyttävät. Kaapissa on ainoastaan vaatteita jotka ovat oikeasti käytössä. Vaatteiden viemä tila on laskenut merkittävästi, ja lapsen sopivankokoisten käyttövaatteiden rulijanssi on todella vaivatonta.

Suurin mullistus: Ostamisen vähentyminen. Kun kaapissa on vain mieleisiä vaatteita ja tiedän mitä siellä on, ei ole tarvetta ostaa uutta kivaa paitaa tai vielä yksiä uusia oransseja housuja. Käytän vaatteet loppuun ja ostan vain tarpeeseen.

Paras muutos: Nopea siivous. Kun tavaroilla on selkeät paikat ja niiden määrä on vähentynyt, pystyn saamaan ympäristön noin vartissa jopa järjestelmällistä partneriani tyydyttävään kuntoon. Aiemmin suursiivoukseen perustuva tekniikkani vei hurjasti aikaa, sillä epämääräisten tavarakasojen lajittelu oli turhauttavaa.

Kuvittelitko saavansi sotkuisen elämänkumppanisi konmaritettua aisoihin? No, ei se nyt ihan niin mene.

Eteiseen kertyy edelleen epämääräisiä vaate- ja tavarakasoja jäljiltäni. Sukkia, puolipidettyjä, likaisia ja puhtaita vaatteita ajelehtii makuuhuoneen lattialla (minun puolellani). Erityinen inhokkini on sukkien parien etsintä. jSukat kertyvät makuuhuoneen hyllylle, kunnes puhtaita sukkia ei enää löydy ja lajittelu on pakko suorittaa. Puhelin on edelleen hukassa noin neljä kertaa päivässä, todennäköisesti koska sille ei ole määriteltyä paikkaa. Kannan vieläkin hajamielisesti erinäisiä tavaroita ympäri kämpää ja unohdan mihin olen ne laskenut.

Silti voin tällä kolmen vuoden empiirisellä kokemuksella suositella konmaria seuraaville ryhmille:

- Tavaroitansa säännöllisesti hukkaaville, myös niille joille tämä ei ole ongelma

- Hajamielisille

- Epäjärjestelmällisille

- Ostovimmaisille

- Tavarapaljouden kanssa kamppaileville

Mikäli olet jo valmiiksi pedantti, järjestelmällinen ja siisti ja minimalistinen ympäristö on ainoa asia, missä sielusi lepää - jätä kirja hyllyyn. Ekstremismi ei ole hyväksi sinulle eikä lähimmäisillesi. Lue ennemmin vaikka runoutta ja tutkimuksia siitä, miten epäjärjestelmällisyys lisää luovuutta.

Puutarhahommia ja kulttuurieroja

Olimpas tuossa sunnuntaina leikkelemässä terassille naapurin puolelta kasvavaa murattiviidakkoa, sillä markiisi ei enää mahtunut aukeamaan. Hommahan kuuluisi itse asiassa naapurille, mutta ei tee hyvää työpäivän keskittymiskyvylle katsoa 73-vuotiaan naapurin sedän heiluvan huterilla tikkailla työpöydän ikkunan toisella puolen, joten päätin hoitaa homman tänä vuonna itse.

Alapuolen parkkipaikalta alkoi alakerran liikkeen tyyppi huudella, että "teet tuon ihan väärin, se köynnös menee ihan pilalle!" Hänellä oli kuulemma pensassaha, ja hän voisi tulla seuraavana päivänä leikkaamaan köynnökset oikein ja kokemuksella.

No, eihän se minulle mikään ongelma ole jos joku tekee puutarhahommani ilmaiseksi. Seuraavana päivänä ovikello soi, ja remppamies seisoi moottorisahan kanssa ovella. Moottorisaha kuitenkaan ei juuri tänä päivänä suostunut monesta yrityksestä huolimatta toimimaan. Seuraavaksi kaveri pyysi pienet pensassakset, joilla olin hommaa edellisenä iltana hoidellut - ja leikkeli sitten puskat ihan samalla tyylillä millä olin itse niitä leikellyt. Mikään taivuttelu homman jättämiseksi ei toiminut, mutta siinä rupatellessa vierailun syykin selvisi.

"Tiedätkö, kun minusta tuntui niin pahalta, kun näin naisen tekevän tällaisia hommia. Naisten pitää saada levätä ja hoitaa lapsia ja istua kotona. Tällaiset ronskimmat hommat kuuluvat miehille."

Onnistuin siinä vaiheessa vain sanomaan, että olen kyllä ihan työtätekevä insinööri, ja osaan itseasiassa myös käyttää moottorisahaa. Ja että Suomessa kulttuuri on vähän erilainen.

Noh, jossain vaiheessa sain kaverin lopettamaan leikkelyn ennen kuin kaikki vihreys oli hävinnyt aidasta. Leikattuja oksia hän ei tarjoutunut viemään pois, ilmeisesti siivoaminen on jopa puutarhassa sallittua naisille. Jäi vähän ristiriitainen fiilis. Kiitos, kai?

Liikuntaa raskauden jälkeen

Ennen raskautta minulla oli selän kanssa ikuisuusongelma. Siis kun teini-iässä on ollut selän takia ensimmäistä kertaa fysioterapiassa, niin parin vuoden välein tapahtuviin notkahduksiin tottuu. Yleensä jonkun fysioterapia+salitreeni+jooga -kombon kanssa selkä pysyy taas toimintakykyisenä seuraavat pari vuotta omalla ylläpidolla, ennen kuin taas tarvii vähän ammattiapua. Raskaus oli yllättäen täydellisen selkäkivuton. Ei siis mitään oireita ensimmäisen kahdeksan viikon jälkeen koko raskausaikana! Ei voi kuin sanoa että olin todella helpottunut.

Noh, sitten tulehtuneen keisarinleikkausarven takia olin synnytyksen jälkeiset 8 vk käytännössä liikuntakyvytön. Kun haava oli kiinni, aloin pikkuhiljaa lisäillä liikuntaa, mutta eihän siitä mitään tullut. Vaikka yritti mitä joogaa, pyöräilyä, kävelyä, lihaskuntoharjoitteita ja venyttelyä niin parin kuukauden jälkeen oltiin edelleen tilanteessa, etten pystynyt nostamaan vauvaa sängystä, täyttämään tai tyhjentämään astianpesukonetta tai ylipäätään tekemään oikein mitään (partnerin mukaan 'ihan yhtä hyödytön kun loppuraskaudesta' :D). Ei siinä auttanut kuin mennä lääkärille, ja taas aloiteltiin fysioterapiaa.

Fysioterapeutti meinasi että 'eihän tässä ole homma eikä mikään, kuukausi niin selkä on kunnossa'. Kolme kuukautta myöhemmin hän totesi että 'empä olisi ikinä uskonut, että voit olla näin vaikea tapaus'.

Kolme kuukautta on siis kulunut kaavalla:

2 x fysioterapia + 3 x sali + 5 x aamujumppa + vauva = 0 min omaa aikaa.

Kolmen kuukauden jälkeen selkä alkoi viimein olla siinä kunnossa, että uskalsimme jättää terapiat pois, ja jatkoin vain salitreeniä fyssarin seurananassa.

Mikä tässä sitten oli niin vaikeaa?
Sain tehdä kehonkoostumusmittauksen osana terapiaa, joten kehon muutokset on tiedossa aika tarkkaan. Ja kolmen kuukauden aktiivisella treenauksella olen saanut **TADAA** 200 g lisää lihasmassaa! Joka on siis yhtä kuin ei mitään, varsinkin kun lähtökohta ei ollut kehuttava.
Raskaushormonit vaikuttivat vielä sen verran, että lihas ei vain kasva. Olihan muuten turhauttavaa liikutella viikko toisensa jälkeen samoja painoja, kun tiesi että normaalitilanteessa olisi nostanut vastusta jo moneen kertaan!

Kun saatiin suorien vatsalihasten rako umpeen (2vk treeniä), sain alkaa tehdä lankkua. Ensimmäisellä yrityksellä jaksoin tehdä 3x20s, joka oli aika turhauttavaa. Mutta ei niin turhauttavaa, kuin se että 3 kk treenaamisen jälkeen sain tehtyä ensimmäistä kertaa 3x60s! Vertailuna, että normaalisti olisin odottanut pääseväni tuolle tasolle vajaassa kolmessa viikossa jos nyt noin matalalta olisi pitänyt aloittaa.

Mikä siinä selässä sitten on vikana? Jokainen terapeutti löysi tietysti eri asioita. Ehkä paras minua hoitanut terapeutti (jota kutsuin pieneksi kiduttajaksi) irroitteli joka paikkaan kiinnittynyttä keisarinleikkausarpea vapaaksi kudoksista, rakosta ja lantioluusta. Empäs tiennyt, että tuollaistakin voi tehdä! Mutta tämä kidutusmuoto sai haavan tulemaan suurimmaksi osaksi ylös kuopastaan osaksi normaalia kehon kaarta ja lantion liikkumaan vähän normaalimmasti. Muut availivat jalkojen ja nikamien jumeja, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että lihas pitää saada takaisin.

Noh, on sitä lihasta tässä koitettu treenata! Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni olen todella saanut edes jonkun verran säännöllistä kotitreeniä tehtyä. Tämä onnistui erityisesti aamuisin, kun vauva heräsi kuudelta ja kahteen tuntiin ei voinut tehdä muuta kuin odottaa, että partneri herää. Salilla käyminen onnistui vain ja ainoastaan fysioterapeutin seurannan takia - ilman tätä personal trainer palvelua olisin tuskin oikeasti onnistunut treenaamaan säännöllisesti tässä elämäntilanteessa.

Tulokset kolmen kuukauden jälkeen olivat siis:

• Sama paino kuin ennen raskautta, eli voipaketteja riittää vielä ympäri kehoa leviteltynä, mutta ainakin raskauden aikana ja jälkeen kerätty paino on häipynyt
• Tärkein eli selkä on veitsenterällä-tilanteessa. Eli niin kauan kuin käyn kiltisti kolme kertaa viikossa salilla ja teen ainakin pari-kolme kotitreeniä, se pysyy hyvänä. Heti jos skippaan kaksi päivää, alkaa kipuilu
• Uskottelen itselleni, että hormonitilanne alkaa normalisoitua. Painoja on lisäilty varovaisesti, ja tuntuu että saan voimaa lisää ainakin hitusen nopeammin kuin aiemmin. Ehkäpä siis myös lihakset alkavat pikkuhiljaa palailla!
• Ensimmäisessä kehonkoostumusmittauksessa vaarallista eli sisäelinten ympärille kertynyttä rasvaa löytyi liikaa. Se on ruokavaliomuutosten ansiosta lähtenyt reippaaseen laskuun, ja traineri oli sitä mieltä, että seuraavan 3kk jälkeen ollaan normaaliarvoissa

Tässä tapauksessa onnekseni olen yksityisessä sairaskassassa, joka korvasi fysioterapian ja salin lääkärin lähetteellä. Julkisessa olisin ilmeisesti saanut lähetteen pelkkään lyhytterapiaan. Jatkoin salitreeniä vielä muutaman kuukauden sairaskassan laskuun, jonka jälkeen uskalsin siirtyä perussalille.
Ai miksi perussalille? Oletko koskaan treenannut salilla, jossa vapausasteita on tasan nolla? Laitteissa vietettävä aika, painot asetukset ja toistotahti on määritelty fyssarin toimesta ja laite säätää ne kirjautumisen jälkeen automaattisesti. Sitten ympyrään asetellut kuntolaitteet (circle) vaan vedetään kahdesti läpi järjestyksessä ja siinä se oli. Voin kertoa, että ei ole tullut montaa tylsempää asiaa vastaan tässä elämässä. Mutta auttoi, eli valitusoikeus on mennyttä.

Tässä siis kokemuksen jälkeiset vinkit raskaudenjälkeiseen liikuntaan:

1. Riko selkä. Ei vaan - Ilman ongelmiakin liikunnan jatko tuo lisää jaksamista. Uskomatonta mutta totta - jos vauvaväsymyksestä huolimatta jaksaa liikkua, väsymys vähenee. Unenlaatu paranee, tulee lisää virkeyttä ja pikkuhiljaa trimmautuvilla lihaksilla selviää arjesta paremmin.
2. Personal trainer, fysioterapeutti, lääkäri tms. pakottava piiskuri oli itselle täysin korvaamaton. Jos en olisi joutunut raportoimaan tuloksista, en varmaan vieläkään saisi vauvaa nostettua sängystä.
3. Vaunukävely/pyöräily/lantionpohjaharjoitteet ei ole tekosyy jättää rankempi lihaskuntoharjoittelu väliin, varsinkaan jos on selkäongelmia. Lihakset vaan pitää saada takaisin.
4. Kehonkoostumusmittaus oli tärkeä alkusysäys, ja seurantamittaus vielä tärkeämpi. Ei voi parantaa jos ei tiedä mitä ja miten paljon. Ja kun on tehnyt niska limassa töitä, pitää myös tietää mihin se on vaikuttanut.
5. Vaikka alun hidas eteneminen on äärimmäisen turhauttavaa, varsinkin jos on minkäänlaista liikuntataustaa, pitää vain hyväksyä että etanan tahdillakin pääsee pikkuhiljaa eteenpäin.

Lastentarha-avautuminen

Ilmassa on ei-niin-lievää turhautumista, pitkästä aikaa. Mutta jotta pysyy posin puolella, aloitetaan hyvästä.

Meidän tarha on kiva. Lastentarhan ohjaajat on mukavia, tarhailija luottaa niihin ja leikkii onnellisena kaikkien uusien kavereiden ja lelujen kanssa. Kasvatusfilosofia on käytännönläheinen ja lapsilähtöinen, lapset saa olla kivalla pihalla, peuhata omassa tarhahuoneessa ja erillisessä liikuntahuoneessa, niillä on hienot ruokailutilat, vessat ja taidehuone. Ryhmässä on kymmenen 1-3 vuotiasta ja paikalla jatkuvasti noin kolmisen hoitajaa. Ei siis valittamista. MUTTA.

Se PEREHDYTYS #¤5&£$€$€{€€#@ sentään.
Tarhassa on siis PerehdytysProsessi. Prosessi on suunniteltu läheisriippuvaisen mamman ja sen kultasöpöhöpöläisten ehdoilla, jotka eivät ole koskaan olleet 20 cm kauempana äidistä, joutuneet kestämään sitä että Äidin elämässä on jotain muuta ja erityisesti Äiti ei ole tottunut siihen, että lapsen elämässä voi olla jotain muuta tai varsinkaan Ketään Muuta. Ja kyllä, käytän tietoisesti pelkästään yhtä sukupuolta, koska näin se asia nyt täällä 50-luvulle jymähtäneessä maailmassa on.

Prosessi menee siis näin:

Ensimmäisenä päivänä lapsi on tarhassa siten, että vanhempi on samassa tilassa 30 min
Toisena päivänä (normaalisti) lapsi on tarhassa vanhemman kanssa samassa tilassa 60 min (me saimme erityisluvan lähteä pois paikalta 15 minuutiksi, koska J:lla meni niin hyvin).
Kolmantena päivänä lapsen kanssa ollaan samassa tilassa 30 min, ja sitten se jää yksin tarhatätien kanssa puoleksi tunniksi.
...

Ymmärsitte varmaan systeemin? Jos jokin osuus tarha"päivästä" menee huonosti (eli lapsi itkee, on rauhaton, väsynyt, lyö päänsä, kiukuttelee jne.), edellinen päivä toistetaan, eli silloin ei saa puolen tunnin lisäaikaa . Nyt siis noin kahden viikon jälkeen ollaan tilanteessa, että lapsi saa olla tarhassa vanhemman olematta paikalla 2,5 h. Nonnih. Kyllä kannattaa maksaa tarhamaksua kun on niin hyvä palvelu!

Ja kun Prosessi on olemassa, siitähän ei poiketa.

Ja jotta nyt ei kultaprinssilussukoiden vanhempia ärsyttäisi, niin todettakoon että ymmärrän täysin, että on varmasti olemassa lapsia (ja vanhempia) joille tämä systeemi on hyvä. Homma nyt vaan on se, että meidän kultapossuhupsukalle tämä on ihan peestä.

Ensinnäkin, kun meidän herra on kolmikuisesta lähtien ollut satunnaisen säännöllisesti muilla hoidossa, niin hän on jo oppinut, että vanhemmat yleensä tulevat takaisin ja muiden tyyppien kanssa on yleensä ihan kivaa. Tarhatätit jaksaa joka päivä ihmetellä, että kyllä sillä menee vaan ihan loistavasti. Nih. Mutta lisäpuolituntisiahan hyvällä suorittamisella ei osteta. Ja kyllä saatiin yksi puolen tunnin sakko, koska meidän pikkuprinssisöpsykkä ei halunnut pysyä paikallaan laulu/leikkipiirissä (surprise..).

Toisekseen, lyhyet päivät sekoittaa rytmin ihan täysin. Tarhasta on nyt ensimmäiset kaksi viikkoa lähdetty liian aikaisin pois päikkäreitä (ja myös tarhan rytmiä) ajatellen, mutta hankalapa sitä lasta on pyörän peräkärryssä estää nukahtamasta ja ei sinne tarhan viereiselle autotiellekään voi oikein jäädä leikkimään. Sitten päikkärit ja ruokarytmi menee sekaisin, josta tuloksena on illaksi kiukkuinen lapsi. Kiitos nyt kovasti, tarha. Ettehän te tätä elämää muutenkaan vaikeeksi tee.

Ja sitten, tyyppiä on aika haastava viihdyttää kotona pitkää päivää. Me siis istutaan iltapäivä joka tapauksessa jossain vauvakerhossa, hiekkalaatikolla, puistossa tai jopa tuntilastentarhassa jossa se saa leikkiä muiden lasten kanssa (ja äiti olla palaverissa..). Eli nyt maksan sitten samasta palvelusta kahdesti!

Myöskään vanhempainvapaasysteemi ei luonnollisesti tue minkäänlaista kuukausiin rytmittyvää normaalielämää ja meidän vanhempainvapaat loppuvat jo ennenkuin perehdytys on suoritettu! Pääsimme tarhaan tutustumaan ja kuulimme pitkästä perehdytyksestä samalla viikolla kun se alkoi, eli oli vähän myöhäistä järjestää kikkakolmosia. Lisäksi silloin indikoitiin, että voihan se olla että tästä selvitään nopeamminkin. No ei selvitä. Ainoa lohdutus on, että kuukautta pidempään tässä tuskin menee.

Terveisiä vaan täältä tarhan vanhempainnurkan työpisteeltä. Ei tässä tarvii istua kuin kuukausi.

Patikointia Lutzernissa ja yksivuotissynttärit

Tättärätää! Tämä jäbä on kasvanut sintistä 12 kiloiseksi jötkäleeksi, joka tykkää koirista (Tä! Tä!), kepeistä (tök-tök-tök) ja kivien syömisestä (ÄLÄ PISTÄ SUUHUN! EI! Wääääääää...)

Merkkipäivää vietettiin rennosti kaveriporukassa Lutzernissa juustoa syöden ja patikoiden. Suhde oli reissulla 6 aikuista - 1 vauva, joka suurinpiirtein riitti siihen, että yhdelläkään osapuolella ei (toivottavasti?) mennyt hermot.

Maisemathan nyt olivat käsittämättömän upeita, viini ja juusto (sekä seura) hyvää ja automatkakin menivät kohtuullisesti päiväunien aikaan. Kämppä oli airbnb:sta, ja näytti kuvissa hyvältä, mutta valitettavasti tupakansavu ei haise kuviin.. onneksi keli oli sen verran lämmin, että ikkunat sai pidettyä auki (Kesä, ihanaa!).

Toisena aamuna lähdimme ajelemaan Rigille mutkaista ja kapeaa pikkutietä ylös vuorta. Jossain vaiheessa rinnettä löytyi iso parkkipaikka, josta lähti patikkareittejä ja käveleskelimme Panorama-patikkareittiä puolisen tuntia eteenpäin kunnes törmäsimme ravintolaan. Aika oli kypsä makkaralle, sillä olimme ehkä parin kilometrin matkalla ohittaneet about seitsemän houkuttelevantuoksuista makkaranpaistopaikkaa, jossa ihmiset grillailivat kesäpäivän kunniaksi. 

Ostimme aiemmin tämmöisen high-tech rinkan, sillä vaunujen raahaaminen kivikossa ja vuorenrinnettä ei ole kovin optimaalista. 12kg jalkojaan heiluttelevaa painoa + rinkka tuntuu kyllä, mutta onhan se nyt huomattavasti ergonomisempi kantaa kuin rimpuileva lapsi sylissä (onnekkaita olkaatte kevyiden lasten vanhemmat..).

Makkaran jälkeen käveltiin vielä parisataa metriä eteenpäin näköalapaikalle, jonka jälkeen olikin hyvä palailla takaisin ja ajella etsimään seuraavaa ruokaa :D

Seuraavan päivän paluumatkalla pysähdyimme vielä Reinin putouksilla (Rheinfall) koska kukaan Suomen porukasta ei ollut siellä vielä ollut. Pääsiäisen kunniaksi paikalla oli kunnon läjä muita turisteja, mutta virran mukana pääsimme putousten äärelle. Jonkun aivopierun takia lähdimme tänne vaunujen kanssa, joita ei sitten saanut vietyä näköalatasanteen alimmalle tasolle. Sinne pääsi onneksi kävellen, josta ensimmäistä taaperopäivää viettävä päivänsankari kiipeili ensimmäiset ehkä 200 porrasta itse tyytyväisenä ylös. Tuli myös todistettua, että kyllä - herra pystyy kyllästymään portaisiin! Viimeiset 20 porrasta meni kantokyydillä :D

Reinin putoukset eivät kokoluokassa olleet ihan samalla tasolla Niagran ja Iguassun kanssa, mutta vettä pääsi kivasti lähelle ja hyvinhän se tämäkin vesimäärä kohisi. Ehdottoman suositeltava matkakohde siis vähemmässä turistiruuhkassa!

Sormiruokailijan maanantait

Sain tutulta vaatekasan mukana Baby Lead Weaning -kirjan, jonka esittelemästä ruokailukonseptista käytetään suomeksi nimeä sormiruokailu. Kijan nähdessäni tokaisin tietämättömyyttäni ennakkoluuloni ääneen: "Eikös tuo ole aika sottaista?". Anteeksi, ystävä!

Noh, vauvaa imettäessä luin kirjan kuitenkin ensimmäisinä kotiviikkoina ja suhtauduin aiheeseen jo tasolla: "Kuulostaa mielenkiintoiselta, ehkä tätä kokeillaan kuitenkin". Kunnes tyyppi saavutti kuuden kuukauden iän, ja aloin tarjoamaan sille kiinteitä. Kuuden viikon täysin epäonnistuneen puuronsyöntikokeilun* ja muutamien muiden kevyiden soseyritysten jälkeen totesin, että eihän tässä vanhemmilla ole mitään sanavaltaa. Vauvan "Minä Itse" geeni on aktivoitu jo syntymässä keltään kyselemättä,. Ellei herrä saa syödä itse, hän ei syö ollenkaan. Nyt täytyy kyllä olla kiitollinen, että tällainen konsepti on olemassa, sillä empäs muuten olisi tiennyt mitä tehdä!

Sormiruokailijan tomaattitaivas ravintolassa

Noh, homma on siis sujunut hyvin. Tyyppi lappaa tavaraa suuhun, korviin, nenään ja silmiin molemmin käsin ja välillä kai vahingossa nieleekin jotain. Itse ei tarvitse aktiivisesti tehdä muuta, kun katsoa että lautanen ei lennä lattialle, poimia syöttötuolin eri tasoille pudonneita paloja takaisin kiertoon ja tarjota väliin vettä. Homma toimii erittäin hyvin myös ravintolassa, yleensä vauvalle löytyy jotain suolatonta syötävää (vähintään kasviksia) ja itse saa syödä oman ruoan (enimmäkseen) lämpimänä. Loistokonsepti!

Mutta ne maanantait.

Jostain syystä maanantait on vaikeita ruokapäiviä. Ei sillä ettei lapsi söisi, eihän se tiedä mikä päivä on (kai?). Mutta kukaan ei ole käynyt kaupassa kuin perjantaina, kasvishylly on syöty tyhjäksi viikonloppuna koska markkinat ovat tiistaisin, ja viikonlopun reissujen tai touhun jälkeen kukaan ei (taaskaan) ole muistanut ajatella maanantain ruokalistaa. Niin ja mainitsinhan, että mitään valmisruokia sormiruokailevalle vauvalle ei ole olemassa? Maanantai on siis impropäivä.

Tänään selvisimme kohtuudella, kasvislaatikkoon oli vahingossa jäänyt pala kevyesti surullista parsakaalia ja löysin yhden pehmenneen perunan, puolikkaan sipulin ja lapselle jätettyä suolatonta jauhenlihaa. Jauhenlihakeitto, tuo suomalaisen perheenäidin halpa pelastaja maistui vauvalle hyvin lounaaksi. Lisäksi löysin pakasteen perukoilta purkillisen hernerokkaa, jota vaavi voi levitellä naamaansa ja hiuksiinsa ennen iltakylpyä mielin määrin. Sitten ei tarvitse säveltää enää kuin välipala ja iltapala.

Varhaisempien aikojen purokokeiluja

Jääkaappiin kertyneet puuronjämät (kyllä, yritin taas syöttää vauvalle puuroa muutamana aamuna - nyt jotain meni jo alas) ja kauramaidosta jääneet siivilöintijämät katselivat jääkaapin keskihyllyltä siihen malliin, että ellei niille kohta tekisi jotain, ne kävelisivät jääkaapista itse ulos. Ei siis muuta kuin leivontahommiin! Heitin puuron ja kaurajauheen sekaan raastetun omenan, vähän banaania, jauhoja ja jälkiajatuksena yhden munan sekä ruokasoodaa. Ei hajuakaan, mitä tästä seuraisi, mutta yrittänyttä ei laiteta. Heittelin pellille lusikalla nökäreitä samalla kun vauva viihdytti itseään rummuttamalla kattilankansia, ja laitoin pellin uhkarohkeasti uuniin.

Sormiruokailijan mauttomat kaurakakkuset

Tuloksena oli mauttomia mutta ei kovinkaan kovia kauranökäreitä, joita vauva jostain käsittämättömästä syystä veti onnellisena naamaansa heti pari kappaletta saamatta aikaan kovinkaan suurta sotkua. Tästäpä siis otamme reissukeksit mukaan ensi sunnuntaina alkavalle Suomen reissulle! **

Jälleen on siis yhdestä maanantaista selvitty. Huomenna hamstraamme markkinoilta kasviksia ja hedelmiä viikon tarpeiksi ja siirrymme improilemaan muiden keittiöihin.


Tässä koontana sormiruokailun plussat ja miinukset kolmen kuukauden kokemuksella:
+ Voi itse syödä samalla kun vauva syö ja keskittyä seurustelemaan
+ Vauva on mukana perheen ruokailuissa ja ravintolassa luontevasti ja ilman eri hässäköintiä
+ Vauva syö samaa ruokaa kuin muu porukka (tottakai ei maitoa, suolaa ja sokeria yms.)

- Pakko kokata koko ajan. Mutta tuleepahan syötyä terveellisesti, eikä vauva ole kyllästetty lisäaineilla ja sokerilla.
- Jos ei tykkää käsitellä limaisia nökösiä, siivoaminen voi tuntua ällöltä (partneri on edelleen tätä mieltä). Mutta jos limaisten nökösten käsittely on kynnyskysymys, ei myöskään kannata hommata lapsia.

*Vauva sai kyllä sormiruokaa ensimmäisestä kokeilupäivästä lähtien. Puuron kanssa testailin vain näin pitkään, koska syön sitä itse aamuisin joten olisi niiin kätevää jos vauvakin söisi samaa. Vaan kun ei syö.
** Tämän tarkempaa reseptiä ei ole olemassa eikä tule, sillä leipomiseni ja ruoanlaittoni on aina improa, joskus hyvin ja joskus keskinkertaisin tuloksin.